Meruslaisuus
Ensimmäinen uusgnostilaisuudeksi katsottava liike syntyi 1500-luvun alkuvuosina Krimin goottien keskuudessa. Gnostilaisen perimätiedon mukaan Krimin etelärannikolla, Forosin kaupungin lähistöllä, toimi myöhäiskeskiajalle saakka goottien jälkeläisten keskuudessa veljeskunta, joka noudatti manikealaisuuteen pohjautuvaa gnostilaista uskoa, sekä harjoitti esoteerista manikealaista riittiä. Tämän veljeskunnan piirissä syntyi pieni gnostilainen uudistusliike – meruslaisuus.
Gootit olivat germaaneja, jotka asuivat ajanlaskumme alun aikoihin Veikselin suistossa nykyisen Puolan alueella. Osa heistä siirtyi toisen vuosisadan lopulla Mustanmeren pohjoispuolelle ja perusti valtakunnan, joka ulottui Dneprin suistoon ja Krimille. Hunnit ajoivat 300-luvulla pääosan gooteista pois, mutta osa heistä palasi takaisin. Gootteja asettui 450-luvulla myös Pannoniaan, josta he 480-luvun lopulla vaelsivat Italiaan ja perustivat sinne valtakunnan. Bysantti kukisti gootit 550-luvulla ja kansan rippeet sekoittuivat Italian väestöön. Krimillä goottilainen ruhtinaskunta ja goottilainen kulttuuri säilyivät pidempään, mutta sielläkin väestö sekoittui muihin kansoihin. Krimillä gootinkielen puhuminen kuitenkin jatkui vielä niinkin myöhään kuin 1700-luvulla.
Gootit harjoittivat germaanis-pakanallisia uskonnollisia kultteja, kunnes 300-luvulla roomalaisten vaikutuksesta tulivat tietoisiksi kristinuskosta. Kristinuskon areiolaista suuntausta edustanut piispa Wulfila käänsi 350-luvulla Raamatun goottien puhumalle itägermaaniselle kielelle ja kehitti goottilaisen aakkoston. Monet gootit kääntyivät aluksi areiolaiseen kristinuskoon ja sittemmin katoliseen uskoon. Areiolaiset eivät uskoneet Jumalan kolminaisuuteen, vaan he pitivät Kristusta Jumalan luomuksena ja ihmisille lähetettynä hyveellisyyden esikuvana. Areiolaiset karkotettiin harhaoppisina 300–400 -luvuilla Rooman valtakunnasta ja heitä pakeni muun muassa goottien alueille, jossa he tekivät lähetystyötä ja pysyivät näkemyksissään vielä vuosisatojen ajan.
Kun manikealainen gnostilaisuus 300- ja 400-luvuilla julistettiin harhaoppisuudeksi, manikealaisuuden kannattajia pakeni itään päin ja heitä levittäytyi myös goottien asuttamille alueille. Tunnetuimpia manikealaisen perinteen jatkajia olivat Makedoniassa 800-luvulla vaikuttaneet paulikiaanit ja Bulgariassa ja Balkanin niemimaalla 900–1500 -luvuilla toimineet bogomiilit.
 |
Meruslainen liike on saanut nimensä manikealaisen veljeskunnan piirissä Krimillä toimineesta gnostilaisesta mystikosta ja opettajasta Meruksesta. Gnostilaisen perimätiedon mukaan vuonna 1506 veljeskunnan korkeimpiin salaisuuksiin vihittiin noin 30-vuotias mies, joka otti vihkimyksessä nimekseen ”Merus” (lat. merus = puhdas, sekoittamaton). Hänen aikaisempi nimensä ei ole tiedossa. Merus lienee syntynyt Böömissä joskus 1470-luvulla. Hän on ollut sen ajan mittapuiden mukaan varsin oppinut, sillä hän on ilmeisesti toiminut Krimillä varakkaiden perheiden kotiopettajana ja osannut saksan ja gootinkielen lisäksi myös kreikkaa ja latinaa.
Meruksen sanotaan vierastaneen manikealaisen veljeskunnan opetusten ”omituisuuksia, joita oli kasattu puhtaan gnostilaisuuden peitoksi”. Merus oli kuitenkin edennyt veljeskunnan opetusten mukaisesti aina ylimmälle eli yhdeksännelle tasolle saakka ja tullut vihityksi veljeskunnan ”Oppineeksi Mestariksi”.
Gnostilaisuudelle on sen alkuajoista lähtien ollut tyypillistä, että korkeimman vihkimyksen saaneet ovat pian tuon tapahtuman jälkeen kokeneet henkilökohtaisia uskonnollisia näkyjä, joilla he ovat tulkinneet ja syventäneet opettajilta saamiaan uskonkäsityksiä. Nämä näyt ovat olleet normaali osa hengellistä kasvuprosessia ja todisteita gnosiksen saavuttamisesta. Merus koki oman todistusnäkynsä noin kuukauden kuluttua vihkimyksestään. Hänen kohdallaan kuitenkin tapahtui jotain poikkeuksellista, sillä hän koki vuosina 1506–1508 vielä kuusi muutakin uskonnollista näkyä. Meruksen kokemat seitsemän näkyä asettuivat kokonaisuudeksi, joka vaikutti siihen, että hän tunsi saaneensa tehtäväkseen sikäläisen gnostilaisen uskonnon puhdistamisen siihen kuulumattomista aineksista. Näin sai alkunsa gnostilainen uudistusliike, meruslaisuus.
Meruksen uskonkäsitykset olivat omaperäinen yhdistelmä platonilaisuutta sekä setiläistä, valentinolaista ja manikealaista gnostilaisuutta. Hänen ajatusrakennelmansa edusti uudistunutta gnostilaista teologiaa, jonka perustuksina olivat antiikin platonilaisuuden ja varhaisen gnostilaisuuden kulmakivet, mutta jonka päällimmäiset osat rakentuivat hänen henkilökohtaisten näkyjensä kautta.
Merus suhtautui kriittisesti yhtä lailla ensimmäisen Mooseksen kirjan luomiskertomuksiin kuin varhaisen gnostilaisuuden luomismyytteihinkin. Hän on sanonut niiden olevan ”alkeellisia lasten satuja” ja ”yksinkertaisille sopivia tarinoita” ja todennut, että ”täysi-ikäisille voisi kertoa muutakin kuin satuja”. Kun Merus sitten vuosina 1506–08 oli saanut taivaallisen ”Valon lähettilään” kautta kokea seitsemän uskonnollista näkyään, hän halusi kertoa niistä ainoastaan sellaisille hengellisesti ”täysi-ikäisille”, jotka olivat kypsiä niitä ymmärtämään.
Merus esitti gnostilaisesta jumalakäsityksestä oman versionsa, joka on kiintoisa yhdistelmä Platonin kirjoituksissa ja perinteisissä gnostilaisissa kirjoituksissa sekä Idän uskonnoissa esiintyvistä käsityksistä. Merus sanoi ennen aikojen alkua pimeässä hiljaisuudessa levännyttä korkeinta olevaista ”Kaikkeuden Mieleksi” ja kuvaili, kuinka ”Jumalan tahto lepäsi ikuisena viisautena ja loputtomana voimana, jotka olivat hänen vasen ja oikea kätensä, sekä puhtaana rakkautena, joka oli hänen armollisina kasvoinaan”.
Muiden gnostilaisten tavoin Merus kuvasi Valon maailman olentojen syntyneen emanoitumalla korkeimmista olennoista ja myös hän teki eron todellisen Jumalan ja Luojajumalan välillä. Merus kuitenkin kuvasi Platonin tavoin Luojajumalan hyväntahoiseksi demiurgiksi, joka toimii Jumalan toimeksiannosta ja tämän välikappaleena. Meruksen jumalakäsitykselle oli olennaista kaikkeuden ikuinen kiertokulku, jossa kaikki alkaa Jumalasta ja päättyy Jumalaan.
Merus kunnioitti Jeesuksen opetuksia ja hänen uskonkäsityksissään korostuivat lähimmäisenrakkaus ja uskonnollinen suvaitsevaisuus. Merus kehotti seuraajiaan noudattamaan omassa elämässään tarkoin lähimmäisenrakkauden vaatimusta Jumalan lakina sekä vahvistamaan itseään totuudellisuudessa, väkivallattomuudessa, sovinnollisuudessa, suvaitsevaisuudessa, lempeydessä, avuliaisuudessa, nöyryydessä, kärsivällisyydessä, kohtuullisuudessa ja siveellisyydessä.
Sielua koskevat Meruksen käsitykset muistuttivat enemmän Platonin ajatuksia kuin perinteistä gnostilaisuutta. Meruksen mielestä sielu on ihmisen todellinen olemus ja ihmiselämä sielun koulu maan päällä. Hän sanoi, että sielun tehtävänä on ihmiselämän aikana pyrkiä oppimaan ja kehittymään korkeammalle henkiselle tasolle, jolloin sielu täydentyy taivaallisesta valosta. Hän uskoi, että kuoleman jälkeen sielu palaa Valon valtakuntaan, joka on sen todellinen koti.
Merus uskoi, että jos sielu elämänsä aikana ei ole kyennyt kehittymään riittävän korkealle henkiselle tasolle, sielu saisi mahdollisuuden uuteen elämään jonkin toisen ihmisen hahmossa. Jos sielu ihmiselämän aikana oli kehittynyt riittävälle henkiselle tasolle – eli ihminen oli saavuttanut gnosiksen ja täyttynyt taivaallisesta valosta – sielu sai Jumalan armosta jäädä ikuiseen Valon valtakuntaan eikä sen enää tarvinnut syntyä uudelleen ihmiseksi. Meruksen pelastuskäsitykset siis poikkesivat olennaisesti kristillisen kirkon opeista, joita hän piti kirkkoisien keksintöinä.
Merus tähdensi rukouksen merkitystä ihmisen ja Jumalan välisenä yhteytenä. Hänen teksteissään Valon maailmasta tulevien opastajien ja Valon lähettiläiden rooli sai enemmän painoa kuin varhaisemmissa gnostilaisissa teksteissä on luettavissa. Myös hänen uskonsa Jumalan johdatukseen oli vahva.
Jos Merus olisi julistanut edellä kuvatun kaltaisia ajatuksiaan julkisesti, hänet olisi leimattu harhaoppiseksi, mikä hänen elinympäristössään Euroopan takamaillakin olisi merkinnyt vakavia hankaluuksia. Niinpä Merus joutui antamaan opetuksiaan salassa ja noudattamaan niistä puhuessaan suurta varovaisuutta.
Meruksella oli krimiläisen veljeskunnan piirissä muutamia oppilaita, joille hän kertoi näyistään, ja joille hän opetti ”meruslaista” gnostilaisuutta. Oppilaat välittivät edelleen kaiken tämän omille oppilailleen suullisesti. Jos Meruksen kynästä on joskus syntynyt jotain kirjallista aineistoa, se on kokonaan kadonnut tai tuhottu.
Merus kokosi uskonkäsitystensä pohjalta viisiasteisen esoteerisen opetusriitin, jonka eri asteiden salaisissa seremonioissa hän gnostilaisen perinnäistavan mukaisesti luovutti opetuksensa ja tietonsa valituille seuraajilleen. Tätä ennen hän vaati oppilailtaan lupauksen, joka velvoitti pitämään opetukset salassa ulkopuolisilta ja siirtämään ne eteenpäin ainoastaan tarkoin valituille. Merus määräsi, että hänen oppilaansa noudattivat ehdotonta enotaatiokieltoa eli mitään ei saanut merkitä muistiin. Opetusriitin lisäksi Merus uudisti myös manikealaisen esoteerisen riitin neljä ylintä astetta.
Meruslaisuuden painopiste siirtyi 1500-luvulla Krimiltä vähitellen länteen. Laajimmillaan 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa meruslaisia opettajia eli mestareita lienee ollut parisenkymmentä ja heillä yhteensä muutama sata oppilasta. Liikkeen kannatus alkoi vähitellen hiipua 1600-luvun lopulta alkaen.
Tiedot Meruksen kokemista näyistä olivat kulkeneet gnostilaisena suullisena perimätietoja useiden vuosisatojen ajan. Ei ole tiedossa, että niistä olisi tehty kirjallisia esityksiä ennen vuotta 1990, jolloin Leipzigissa toimineen Gnostilaisen Riitin mestari, joka käytti itsestään vihkimysnimeä Emmer, kirjoitti ne muistinvaraisesti nykysaksaksi otsikolla ”Das Buch Merus” eli ”Meruksen kirja”. Muuta historiallista tietoa tästä liikkeestä ja sen perustajasta ei ole löydetty.
Emmer kokosi Meruksen opetukset ”Meruksen kirjaan”, joka koostui seitsemästä luvusta. Luvuista kukin koskee yhtä Meruksen kokemaa näkyä. Jokaisen näyn alussa on lyhyt kuvaus olosuhteista, joissa Merus sanoi vastaanottaneensa näyn. Viiden ensimmäisen näyn kuvaukset ovat tyyliltään ”profeetallisen” juhlavia. Kahden viimeisen näyn kuvaukset ovat kertomuksellisia. ”Meruksen kirjan” viiden ensimmäisen luvun otsikot muodostavat peräkkäin lausuttuna myös Meruksen uskontunnustuksen: ”Jumala on kaiken alku ja loppu. Rakkaus on Jumalan laki. Ihmisellä on yhteys Jumalaan. Sielu on kuolematon. Teot määräävät kohtalon.”
Meruslaisen gnostilaisuuden perintöä vaalitaan nykyisin myös Suomessa Gnostilaisen Seuran toimesta.
Tutkijat eivät ole löytäneen todisteita "Merus" -nimisestä henkilöstä eikä Krimin manikealaisesta veljeskunnasta. On mahdollista, että kertomus ja sen päähenkilö ovat osa vertauskuvallista esoteerista legendaa, joka viittaa tiettyihin syvällisiin ja salattuihin viisauksiin sekä ihmisen henkiseen kehitysprosessiin. Vastaava vertauskuvallinen legenda liitetään "Christian Rosencreutz" -nimiseen henkilöhahmoon, jonka sanotaan eläneen 1378-1484 ja johtaneen ruusuristiläisyyden syntyyn. – Se että esoteerisissa legendoissa esiintyvät henkilöhahmot eivät ole historiallisia henkilöitä, ei vähennä legendojen ja niiden henkisten opetusten arvoa.