Brahmalainen gnosis
Vaikka Intian brahmalaisuutta ei lueta ”proto-gnostilaisuuteen”, ansaitsee se kuitenkin lyhyen katsausken sen vuoksi, että sillä on sama alkulähde kuin gnostilaisuudellakin. Kumpikin pohjautuu nimittäin muinaisiin egyptiläisiin ajatusmalleihin.
Indus-joen laaksossa nykyisen Pakistanin ja Intian alueella vallitsi noin 2600–1800 eaa. Indus-kulttuuri, jossa uskonnolla oli suuri merkitys. Alueella palvottiin äitijumalaa, joka oli hedelmällisyyden symboli. Sen lisäksi oli satoja alempia jumaluuksia, jotka liittyivät erilaisiin luonnonvoimiin, paikkoihin tai tiettyihin ihmisen ihanteellisiksi katsottuihin ominaisuuksiin. Induksen sivilisaatio romahti 1800-luvulla eaa. ilmeisesti ilmastomuutoksen seurauksena Indus-joen kuivuessa ja väestön siirtyessä muualle. 1500-luvulla eaa. samalla alueella alkoi ns. veda-kausi, jonka alkuna pidetään arjalaisia valloittajia ja maahanmuuttajia. Nämä toivat mukanaan mm. Indra-jumalan palvonnan, joka nousi lukuisien aikaissempien jumaluuksien yläpuolelle. Vedalaisissa rituaaleissa pyrittiin kommunikoimaan jumalien kanssa ylistyshymnejä laulamalla, mitä tehtävää hoitivat papit eli brahmiinit. Veda-papiston piirissä tapahtui 900-luvulla eaa. jonkinlainen hengellinen vallankumous, kun heidän keskuudessaan sai alkunsa kokonaan uusi uskonto, jota alettiin kutsua brahmalaisuudeksi. Tällöin lukuisien aiempien jumaluuksien merkitys väheni ja keskeisimmäksi käsitteeksi tuli korkein jumaluus Brahman. Se ei tarkoittanut persoonallista ylijumalaa, vaan persoonatonta korkeinta tietoisuutta. Brahmiinit sanoivat veda-uskonnon lukemattomien eri jumaluuksien ilmentävän tätä korkeinta Brahmania. Muiden oppiensa osalta brahmalaisuus poikkesi täysin vanhan veda-uskonnon pääkohdista.
Historiankirjoittajille ja uskontotieteilijöille on täysi mysteeri, mistä brahmalaisuuden uudet ajatukset tulivat 900-luvulla eaa. intialaisten pappien tietoisuuteen. Paras teoria brahmalaisuuden synnystä on akkulturaatio eli uskonoppien omaksuminen jostain toisesta traditiosta. Minä kallistun tämän teorian kannalle. Tukeudun tässä loogisen konsekvenssin periaatteeseen: ”Jos kahdessa ilmiössä on samanlaisia aineksia, ne ovat joko toistensa syy tai seuraus, tai sitten ne ovat seurausta ennen niitä olleesta samasta kolmannesta”. Meidän pitää vain löytää tällaisia samankaltaisuuksia eri kulttuurisista kerrostumista ja vastaus on käsissämme.
Brahmalaisuuden keskeisin teoreettinen käsite oli Brahman. Sitä voisi myös kuvata älykkääksi kosmiseksi tietoisuudeksi, maailman sieluksi sekä kaikkeuden taustalla olevaksi perimmäiseksi Ykseydeksi, Totuudeksi ja Älyksi. Brahmanin olemus oli transsendentti, kaikkialla läsnä oleva, absoluuttinen, ääretön ja lopullinen. Brahman on se, mikä oli olemassa ennen maailmankaikkeuden luomista, mikä on perusteena kaikelle olevaiselle, ja mihin kaikki olevainen lopulta päätyy, noudattaen loputtomia luomis-, ylläpito, ja tuhoutumissyklejä. Tätä käsitettä vastasi muinaisten egyptiläisten Ra.
Brahmalaisuuden toinen keskeinen teoreettinen käsite oli atman, joka tarkoittaa yksilöllistä tietoisuutta eli sielua. Sielun uskottiin syntyvän uudelleen niin monta kertaa, että inhimillinen tietoisuus on saavuttanut tiedon omasta perimmäisestä olemuksestaan ja oivaltaa yksilöllisen sielunsa (atmanin) ja maailmansielun (Brahmanin) olevan yhtä. Tätä toistuvien elämien ketjua sanottiin samsaraksi eli sielunvaellukseksi. On merkille pantavaa, että muinaisessa veda-uskonnossa ei tunnettu sielunvaellusta. Tämä oppi on alun perin syntynyt muinaisessa Egyptissä joskus 3000 eaa. ja kulkeutunut Intiaan jotain reittiä 900-luvulla eaa. Vasta tämän ajankohdan jälkeen kertomuksia sielunvaelluksesta alkoi ilmaantua veda-kirjallisuuteen. Yksi varhaisimmista tällaisista teksteistä on Panchagni Vidya (”Viisi tulta”), joka oli mukana 800-luvulla eaa. syntyneessä Chandogya upanishadissa. Keskeisenä ajatuksena jälleensyntymisopissa on, että sielun ruumiillistumia eli inkarnaatioita säätelee syyn ja seurauksen laki eli karma. Hyvät teot elämässä tuottavat hyvää karmaa ja huonot teot pahaa karmaa ja nämä vaikuttavat sekä tähän että seuraavaan elämään. Ihmiselämän tavoitteena on vapautuminen jälleensyntymien ketjusta ja yhdistyminen kaikkeuden tietoisuuteen, Brahmaniin. Tätä täydellisyyden saavuttamista sanottiin mokšaksi eli valaistumiseksi. Muinaisen Egyptin uskomusjärjestelmässä jälleensyntyvästä sielusta käytettiin nimitystä Ba.
Kolmas brahmalaisuuden keskeinen käsite oli dharma, joka tarkoittaa ihmisestä riippumatta olemassa olevaa luonnollista järjestystä sekä tämän järjestyksen mukaista elämää. Dharmalla oli myös monia muita merkitystä, kuten jumalallinen laki, kosminen laki, olemassaolon laki, oikeudenmukaisuus, uskonto, elämänohje, velvollisuus, hyve, oikeus, hyvyys ja totuus. Dharma merkitsi siis uskonnon sisäisiä periaatteita. Esimerkiksi ihmisen dharma on oivaltaa jumalallisuus itsessään. Muinaisessa Egyptissä vastaava käsite oli maat.
Nämä kaikki olivat olennaisia osia sekä Egyptin mysteerikoulujen että ”Sethin lasten” opetuksissa, mutta vedalaisuudessa niitä ei tunnettu. Egyptiläisten mysteerikoulujen opetusten sekä persialaisten ”Sethin lasten” opetusten voi hyvällä syyllä katsoa olevan samaa jatkumoa, joka sittemmin johti brahmalaisuuteen. Tästä syystä esitän arvioitavaksi hypoteesin brahmalaisuuden siementen löytymisestä Egyptistä, josta ne ovat kulkeutuneet faarao Akhenatenin vainoa paenneiden pappien mukana Luoteis-Persiaan Urmiaan, ja sieltä jossain vaiheessa 900-luvulla eaa. Urmian hengellisten maagien eli ”Sethin lasten” mukana karavaanireittiä seuraten itään, päätyen lopulta Indus-virran rannoille. ”Sethin lapset” ja Intian vedalais-papit vaihtoivat kohdatessaan varmasti ajatuksia ja siinä saattaa hyvinkin olla selitys sille, että vedalaisuudesta erkani uusi ajatussuuntaus, brahmalaisuus. Perusteluna tälle voidaan pitää näiden uskomusjärjestelmien sisällöllistä samankaltaisuutta.
