Manikealaisuus
Manikealaisuus on gnostilaisista suuntauksista ainoa, jonka levinneisyys on yltänyt maailmanuskonnon tasolle. Se sai nimensä perustajaltaan, persialaiselta profeetta Manilta (210-276). Manin vanhemmat kuuluivat juutalais-kristilliseen elkesailaisten lahkoon, joka 100-luvulta alkaen oli vaikuttanut Jordanin itäpuolella ja tullut tunnetuksi katumuskasteesta ja rituaalisista kylvyistä. Lahkon opeissa oli paljon yhtäläisyyksiä gnostilaisen mandealaisuuden kanssa. Mani oli nuoruudessaan saanut vaikutteita gnostilaisesta ajattelusta, mutta myös kristinuskosta, juutalaiskristillisiltä kastajaliikkeiltä sekä zarathustralaisuudesta, joka oli silloisen Persian suurin uskonto.
Mani koki jo nuorena uskonnollisia näkyjä, joissa "jumalallinen kaksonen" ilmestyi hänelle ja paljasti uskonnollisia totuuksia, täytti hänet jumalallisella valolla ja sai hänet tulemaan tietoiseksi sielunsa taivaallisesta alkuperästä niin, että hän tunsi saavuttaneensa gnosiksen. Mani koki itsensä "Totuuden puolustajaksi" ja tunsi saaneensa kehotuksen ryhtyä julistamaan näkyihinsä perustuvaa uskontoa. Hän tunsi suurta kunnioitusta Jeesusta kohtaan ja kutsui itseään "Jeesuksen apostoliksi".
Manin alettua levittää oppiaan Persiassa, maan valtionuskonto oli zarathustralaisuus. Hän pääsi kuitenkin kuninkaan suosioon ja sai 240-luvulta alkaen luvan levittää omaa uskontoaan. Kuningas arveli muita uskontoja suvaitsevan manikealaisuuden olevan soveliaampi uskonto laajalle valtakunnalleen kuin ahdasmielinen zarathustralaisuus. Mani laati kuusi uskonnollista kirjoitusta, joiden käännökset lukuisille kielille mahdollistivat hänen oppiensa leviämisen laajalle alueelle. Manikelaisuus levisi lännessä Rooman valtakunnan länsiosiin ja idässä aina Kaakkois-Kiinaan saakka. Kun Persian valtaistuimelle 270-luvulla nousi uusi kuningas, zarathustralaiset papit saivat hänestä yliotteen. Kuningas määräsi Manin vankilaan loppuiäkseen ja myös hänen seuraajiaan alettiin vainota.
Persiasta 200-luvulla alkunsa saanut manikealainen gnostilaisuuden haaraa kohosi yllättäen yhdeksi sen ajan suurista maailmanuskonnoista. Aikanaan sen kannattajia oli kaikkialla Välimeren ympäristövaltioiden alueella, Pohjois-Arabiassa, Mesopotamiassa ja Persiassa. Manikealaisuuden asema alkoi 300- ja 400-luvuilla heiketä Välimeren alueella lännessä, mutta sen vaikutus vahvistui idän suunnalla ja liike levisi Keski-Aasiassa ja Kiinassa. Vanhan silkkitien varteen syntyi suuria manikealaisia keskuksia, jotka olivat voimissaan satoja vuosia. Uiguurit omaksuivat manikealaisuuden valtionuskonnokseen 700-luvun puolivälissä. Itään levitessään manikealaisuuteen yhdistyi buddhalaisia piirteitä ja se synnytti myös joitakin buddhalais-manikealaisia lahkoja. Manikealaisuus näyttää hiipuneen Kiinassa kokonaan vasta 1500-luvun lopulla. Lännessä manikealaisuus eli kataarien uskonnon muodossa aina 1300-luvulle saakka.
Manikealaisuus oli dualistinen uskonto, jossa kaikki olevainen nähtiin hyvän ja pahan, valon ja pimeyden maailmojen välisenä taisteluna. Myös manikealaisuuden ihmiskuva oli dualistinen. Ihmisen sielun katsottiin kuuluvan hyvyyden maailmaan, mutta joutuneen aineellisen ruumiin ja pahuuden vangiksi. Manikealaiset sanoivat ihmistä hyvän ja pahan taistelukentäksi, jossa ihmisyyden määrittelevä, alunperin puhdas sielu on joutunut ihmisruumiissa pahuuden voimien hallitsemaksi. He uskoivat ihmisen voivan välttyä pahan vaikutuksilta vain, jos hän tulee tietoiseksi sielunsa taivaallisesta alkuperästä ja tiedostaa todellisen olemuksensa olevan sielussa. Manikealaiset katsoivat, että ihmiselle toivat pelastuksen eettisesti oikea elämä sekä oman sielun tiedostaminen valosta lähtöisin olevaksi. He uskoivat, että kuoleman jälkeen vanhurskaan ihmisen sielu palaa paratiisiin, mutta jos ihminen eläessään on pitäytynyt lihan himoihin, hänen sielunsa tuomitaan syntymään ihmiseksi uudelleen niin monta kertaa, että se on tullut puhtaaksi. Manikealaisuudessa maailman ja ihmisen luomista pidettiin Jumalan aikaansaannoksena ja niiden uskottiin palvelevan ihmisessä olevan sielun jalostumista ja valon vapautumista.
Manin sanotaan kuvailleen uskonkäsityksiään mereksi, johon kaikki muut uskonnot kuten, kristinusko, buddhalaisuus ja zarathustralaisuus yhtyvät. Manin elinaikana kristinusko haki vielä muotoaan, mutta manikealaisuutta ei hyväksytty kuuluvaksi kristinuskon piiriin.
Kuuluisin manikealainen gnostikko oli pohjoisafrikkalainen Augustinus, joka sittemmin kääntyi kristinuskoon ja kohosi yhdeksi kristillisen kirkon merkittävimmistä teologeista – kirkkoisä Augustinukseksi. Kääntymyksensä jälkeen Augustinuksesta tuli manikealaisuuden ja gnostilaisuuden kiivas vastustaja.