Paulikiaanit
 |
Paulikiaanit oli markionilaisuuteen ja manikealaisuuteen pohjautuva gnostilainen lahko, joka syntyi 600-luvun puolivälissä silloisen Armenian Daron provinssissa (nykyisen Itä-Turkin alueella) syntyi gnostilainen lahko, jonka perustaja oli Konstantinus ”Silvanus” Mananalilainen.
Konstantinus perusti oppinsa persialaisen profeetta Manin 200-luvulla perustamalle manikealaisuudelle, joskaan ei kaikilta osin hyväksynyt Manin oppeja. Hän lisäsi niihin useita alkukristillisyyden ajatuksia. Erityisesti hän ihannoi Antiokian piispana vuosina 260-268 toiminutta Paulus Samosatalaista, joka oli monarkianisti, ja korosti Jumalan ykseyttä, sekä opetti, että Jeesus syntyi pelkkänä ihmisenä, mutta oli Jordanin kasteessa saanut Jumalan sanan. Siksi Jeesus ei ollut Jumala, vaan ihminen. Näiden oppiensa vuoksi Paulus Samosatalainen erotettiin kirkosta harhaoppisena. Konstantinus kunnioitti myös Apostoli Paavalia (Paulusta), joskaan ei kaikkia tämän oppeja. Näitä kahta Paulusta kunnioittaakseen tämä lahko otti nimekseen paulikiaanit. Kun Konstantinus kunnioitti myös Paavalin kumppania Silvanusta, hän otti itselleen lisänimeksi ”Silvanus”.
Konstantinus ”Silvanus” teki eron Korkeimman Jumalan ja Luojajumalan välillä. Korkein Jumala on hänen mukaansa sielujen luoja ja Luojajumala aineellisen maailman luoja (Demiurgi). Hän piti ainetta pahana ja oli tässä manikealaisten linjoilla. Konstantinus piti Jeesusta Jumalan profeettana, mutta ei jumalana, eikä siten hyväksynyt Jeesuksen neitseellistä syntymää eikä Paavalin kolminaisuusoppia, kuten ei myöskään kirkon sisälle syntynyttä Maria-kulttia. Konstantinus yritti palauttaa ortodoksiseen kirkkoon alkukirkon puhtaan opin, minkä vuoksi hän vastusti ortodoksisia jumalanpalveluksia ja kaikkinaista uskonnollisten kuvien käyttöä sekä rukousten osoittamista pyhimyksille. Samoin hän vastusti lapsikastetta ja hyväksyi upotuskasteen vain yli 30-vuotiaille. Hän ei hyväksynyt mitään muitakaan kristillisiä sakramentteja eikä myöskään papistoa eikä kiirastulioppia.
Seuraavina 27 vuotena Konstantinus teki lähetysmatkoja pitkin Eufratin vartta etelään sekä länteen Vähään-Aasiaan. Hänen lähetystyönsä ei miellyttänyt Bysantin keisaria Konstans II:ta ja tämä antoi vuonna 684 asetuksen, jossa tuomittiin Konstantinuksen opetukset, ja tuomitsi hänet 685 kuolemaan kivittämällä.
Paulikiaanit alkoivat elpyä 800-luvun puolella johtajansa Sergiuksen johdolla. Lahko levisi Vähä-Aasiaan kasvoi niin vahvaksi, että se kesti keisari Mikael I:n ja keisarinna Theodoran toteuttamat vainot ja verilöylyt. Suurimmillaan paulikiaanien vaikutusvalta oli 800-luvun lopulla, jolloin sen johtajina olivat Karbeas ja Chrysocher.
Vuonna 1081 Bysantin keisari Aleksios I Komnenos kutsui paulikiaanit armeijansa rinnalle kukistamaan Itä-Rooman rikkauksia havitelleen Robert Guiscardin johtamia normanneja. Useita tuhansia paulikiaaneja liittyikin keisarin joukkoihin. Keisari kuitenkin petti heidät, ja noin tuhat paulikiaania joutui myöhemmin vankilaan. Sittemmin keisari pakotti paulikiaanit liittymään ortodoksikirkkoon. Tätä pidetään paulikiaanien loppuna, mutta näin ei suinkaan ollut. Neljännen ristiretken aikana (1204) Konstantinopolista löytyi vielä paljon paulikiaaneja, joita ranskalainen ritari ja historioitsija Geoffroi de Villehardouin kutsui popelikaaneiksi. Vielä nykyisinkin paulikiaaneja on muutamia kymmeniä tuhansia Armeniassa, Bulgariassa, Romaniassa ja Serbiassa. Sitä paitsi paulikiaanien liike jatkoi elämäänsä bogomiilien muodossa.