Mitä kuoleman jälkeen? - Poimintoja eri tutkijoiden kirjoituksista

Tämän osion sisältö perustuu kolmen tutkijan havaintoihin. Vanhin heistä on englantilainen kansatieteilijä Ethel S. Drawer (1879-1972), joka tutki 1900-luvun alkupuolella Eufrat ja Tigris virtojen alajuoksulla asuneiden gnostilaisten mandealaisten uskonkäsityksiä mm. kuolemaan liittyvistä asioista. Hän julkaisi nämä kirjassaan "The Mandeans of Iraq and Iran: Their Cults, Customs, Magic, Legends and Folklore". Toinen tutkija on amerikkalainen tohtori ja hypnoterapeutti Michael Newton (1951-2016), joka on yli 50 vuoden aikana hypnotisoinut satoja ihmisiä palauttaen heidät aikaan ennen syntymäänsä ja haastatellut heitä siitä, mitä heille sieluina on tapahtunut "henkimaailmassa" kuoleman ja uudelleen inkarnoitumisensa välillä. Newton on julkasissut tutkimustuloksensa kairjassaan "Sielujen matka - Elämää elämien välillä". Kolmas tutkija on romanialaissyntyinen psykologi Iris Paxino (s. 1970), joka on väitellyt tohtoriksi kuolemanrajakokemuksista ja esittelee kirjassaan "Siltoja elämän ja kuoleman välillä - Kohtaamisia vainajien kanssa" tapahtumia, joita sieluille on tapahtunut kuoleman jälkeen.

Tässä osiossa siteerataan em. tutkijoiden kirjoituksia, kuitenkaan tarkemmin dokumentoimatta lähteitä. Asioista kerrotaan ikään kuin ne olisivat faktaa, vaikka eihän näistä tapahtumista kukaan ihminen mitään faktoja pysty kertomaan. Esitetyt käsitykset eivät edusta gnostilaisuuden "virallisia" näkemyksiä, joskin monissa gnostilaisissa suuntauksissa ajatellaan samalla tavoin.

Kolme ensimmäistä päivää kuoleman jälkeen

Ihmisen kuollessa itseasiassa vain ruumis kuolee. Se jää aineelliseen maailmaan ja sen ainekset alkavat hitaasti hajota palatakseen aikanaan alkuaineiden kiertokulkuun. Henki, joka on antanut ruumiille elämänvoiman, irtaantuu ruumiista samaan aikaan ja palaa takaisin maailmankaikkeuden energian ikuiseen kiertokulkuun. Myös sielu jättää ruumiin kuoleman jälkeen, mutta se ei kuole. Sielu on eri asia kuin henki. Sielussa on ihmisen yksilöllisyys ja tietoisuus, ja se palaa takaisin Valon maailmaan, josta se on aikanaan inkarnoitunut. Tämän siirtymisen Valon maailmaan uskotaan tapahtuvan kolmen päivän kuluessa kuolemasta. Mandealaiset uskovat, että sitä ennen sielusta muodostuu "valoruumis", joka alkaa nousta kohti Valon maailmaa.

Noina kolmena päivänä fyysisen ruumiin kuoleman jälkeen ruumiista vapautunut sielu liikuskelee henkisenä olentona edelleen samoilla paikoilla, joissa se on maallisen elämänsä aikana oleskellut. Sielu ei aina aluksi edes käsitä, että sen ruumis on kuollut. Ihmisen henkisestä kehitysasteesta riippuu, kuinka hän sieluna kokee tämän kynnyksen yli menemisen. Yleensä sielu yrittää olla ajatuksen tasolla yhteydessä elämään jääneisiin läheisiinsä. Niinpä on tärkeää, että myös surevat läheiset yrittävät ajatuksen tasolla tavoittaa tämän vainajan sielun. Siinä on mahdollista rakkaudellisin ajatuksin ja rukouksin rauhoittaa vainajan sielua, joka usein vielä kantaa huolta jälkeen jääneistä. Tällöin on myös mahdollista käydä ajatuksen tasolla läpi asioita, jotka ehkä ovat jääneet fyysisen elämän aikan kesken - esimerkiksi voi pyytää anteeksi sellaista, mistä vainajan eläessä ole tullut esitettyä anteeksipyyntöä.

Näiden kolmen päivän aikana sielu näkee Valon maailman portilla ennen häntä kuolleiden läheistensä tutut hahmot, jotka odottavat hänen astumistaan kynnyksen yli. Vainajan sielu ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa liity häntä odottavien sielujen joukkoon. Monet kuolemanrajakokemuksistaan kertoneet ihmiset ovat kuvanneet juuri tätä läheisten sielujen odotusta. Tähän liittyy myös sanoinkuvaamattoman rakkauden tunteen ja valon kokeminen.

Vainajan sielu omissa hautajaisissaan

Niin merkilliseltä kuin saattaa kuulostaakin, vainajat osallistuvat aina sieluina omiin hautajaisiinsa. Hautajaisseurueen läsnäolon kokeminen on heille tärkeä asia. He havaitsevat jälkeenjääneiden tuntemukset ja sielunliikkeet. Jos siunaustilaisuudessa pappi tai joku omainen kuvailee vainajan elämäkertaa, hän kokee menneen kohtalontiensä ja maisen olemassaolonsa punaisen langan ja ytimen toisten ihmisten silmin nähtynä. Tämä antaa vainajalle uusia näkökulmia oman elämänsä arviointiin, jota hän hiukan myöhemmin alkaa tekemään Valon maailmassa yhdessä opastajiensa kanssa.

Suojelusenkelin rooli kuoleman jälkeen

Kun ihmissielu on saapunut Valon maailman portille, vastassa on hänen oma suojelusenkelinsä, joka on valmis opastamaan sielua tästä eteenpäin ja toimimaan matkakumppanina. Jotta sielu voisi kehittyä henkisenä olentona, sen on osoitettava vapaata ja aktiivista kehitystahtoa, ja irrottauduttava maallisista ajatuksista ja pakkomielteistä.

Jos sielu kieltäytyy seuraamasta opastajaansa, se saattaa jäädä harhailemaan Valon maailman "eteiseen" eikä välttämättä omin voimin pääse sille kehitysuralle, joka olisi sille hyväksi.

Jotkut kynnyksen ylittävät sielut tulevat täysin valmistatumattomina Valon maailmaan. Heillä ei ole minkäänlaista käsitystä tai mielikuvaa siitä, mikä heitä odottaa. Siksi he ovat kuolemansa jälkeen säikähtäneitä ja vailla suuntaa. Koska sielun tietoisuus säilyy täysin samana myös kuoleman jälkeen, monet ovat kuoleman jälkeen vielä niin kiinni maisissa ajatuksissaan, että eivät ole valmiita päästämään niistä irti. He eivät käsitä, että se mikä kuului heidän aineelliseen maailmaansa - esimerkiksi omistaminen, valta, vaatimukset, odotukset, huolet tai velvoitteet - eivät enää päde kuoleman jälkeen. Tällaiset sielut pitäytyvät edelleenkin maisiin mielikuviinsa eivätkä avaa tietoisuuttaan henkisille tasoille, jotka ympäröivät ja odottavat heitä. On myös vainajia, jotka eivät uskalla tai halua läpikäydä oman aineellisen elämässä taaksepäinkatselua, koska he tuntevat teoistaan häpeää tai järkytystä. He eivät koe olevansa sen arvoisia, että voisivat lähteä kohti valoa. Monet tällaiset sielut jäävät harhailemaan maata lähellä oleviin piireihin, vailla kontaktia enkeliinsä, joka kuitenkin on koko ajan heidän luonaan.

Tallaisilla paikoilleen juuttuneilla vainajilla on aina jokin maallinen kiintopiste tai kohde, johon he keskittyvät. Muutamat heistä kiinnittyvät johonkin inkarnoituneeseen ihmiseen ja vaikuttavat alitajuisesti tämän sisäisen elämän alueisiin. Vainajan sielu voi tällöin vaikuttaa huomaamatta maan päällä elävän ihmisen ajatteluun, tuntemiseen tai tahtoon ja tyrkyttää tälle omia impulssejaan tai ongelma-aiheitaan. Näin vainajien sielut saattavat kuluttaa "valtaamansa" ihmisen elinvoimia ja heikentää niitä. Toiset paikoilleen juuttuneet vainajien sielut taas saattavat kiinnittyä johonkin tiettyyn paikkaan, josta he eivät pysty päästämään irti, esimerkiksi entiseen asuntoonsa tai työpaikkaansa. Tai jos vainaja on kuollut tapaturmaisesti tai väkivallan uhrina, hänen sielunsa saattaa jäädä liikuskelemaan kuolinpaikalleen. Jos tällaisissa tapauksissa vainajan ystävät tuovat paikalle esimerkiksi kukkia, kynttilöitä tai ristejä, niin se vain pahentaa vainajan sielun tilannetta, ja vaikeuttaa irtipäästämistä maallisista asioista. Positiiviset ja rakkaudelliset ajatukset ja rukoukset antaisivat tällaisissa tapauksissa vainajan sielulle enemmän hengenvoimia jatkaa eteenpäin Valon maailmassa.

Menneen elämän arviointi

Sielun aika Valon maailmassa jakaantuu erilaisiin kehitysvaiheisiin, jotka tarjoavat sielulle elämyksiä ja opetuksia sekä vaativat häneltä omakohtaista työskentelyä opastajiensa kanssa.

Ensimmäisessä vaiheessa vainajan sielu saa katsella mennyttä elämäänsä ikäänkuin taaksepäin kelattuna videona. Tämä näyttää hänelle juuri päättyneen maisen elämän tapahtumat objektiivisella tavalla. Tämä tapahtuu noin mutaman päivän tai viikon kuluttua kynnyksenylityksen jälkeen. Paikoilleen juuttuneiden sielujen kohdalla tähän voi kulua paljon pidempiäkin ajanjaksoja. 

Kun sielu on oman elämänsä taaksepäinkatselemisessa kohdannut elämäkertansa tapahtumat kokonaisuudessaan, hän tunnistaa itsensä objektiivisesti ja hänen elämänkulkunsa olemuksellisuus ja merkityksellisyys avautuvat hänelle. Sielu kokee myös, mikä vaikutus hänen teoillaan ja tekemättä jättämisillään on ollut muihin ihmisiin ja elollisiin olentoihin, hänen ympäristöönsä ja koko maapalloon. Nyt sielun tehtävänä on kohdata yksityiskohtaisesti ja konkreettisesti oma maallinen elämänsä kaikkine seuraamuksineen ja rakentaa siitä virikkeitä tulevalle inkarnaatiolleen.

Tämän prosessin aikana sielun kaikki kuvalliset kokemukset ja muistot kulkeutuvat Valon maailman tietoisuuteen - "kollektiiviseen arkistoon" - joka täydentyy ja muuntuu sen kautta, mitä vainaja tuo ja tarjoaa sille maisesta elämästään. Tapahtumat asettuvat laajempiin kokonaisuuksiin ja tuovat "Kaikkeuden muistiin" uusia kokemuksia. Siten jokainen sielu muotoilee kaikella maisella olemisellaan ja tekemisellään myös ikuisia maailmoja, jotka ovat koko ajan muutoksen ja kehityksen tilassa.

Tämän prosessin yhteydessä sielun minuus, vetäytyy vähitellen pois ja sielu herää nyt uuteen tietoisuuteen ja havaitsee olevansa astetta korkeamman tasoinen sielullinen hahmo Valon maailmassa. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että nyt enkelit pukevat sielun "valovaatteisiin" sen merkiksi, että tämä on saavuttanut uudenlaisen olomuodon. Sielut omaksuvat iättömän olemuksen, jollaisina he voivat esiintyä vastaanottaessaan myöhemmin kuolevia läheisiään Valon maailman portilla.

Korkean valo-olennon kohtaaminen

Kun sielu on käynt läpi menneen elämänsä, hän on valmis kohtaaman korkean valo-olennon. Vainajan elämänsä aikana omaksumista uskonkäsityksistä riippuu, millaisena tämä korkea valo-olento hänelle ilmestyy. Esimerkiksi kristitty kokee kohtavansa Kristus-hahmon, hindu Krishnan jne. Korkea valo-olento vastaanottaa jokaisen ihmissielun hänen kuolemanjälkeisen tiensä alkuvaiheessa. Voidaan sanoa, että tämä kohtaamisen hetki on kaikkein merkityksellisimpiä sielun koko ekskarnaatioprosessissa. 

Kirkkaan valo-olennon kohdatessaan ihrnissielu kokee kaikenkäsittävän ja sanomattoman kauniin valon ja rakkauden, joka valo-olennosta virtaa läpi koko sielun olemuksen. Vainaja kokee suurta kunnioitusta valo-olentoa kohtaan ja kokee, kuinka tämä henkinen olento näkee hänet ja ymmärtää häntä kaikenkattavasti, todenmukaisesti ja kaikesta huolimatta täydellisen hyväksyvästi.

Tätä seuraa sydämellinen, syvästi olemusta koskettava kaksinpuhelu. Sielu katsoo siinä, yhdessä valo-olennon kanssa, toisen kerran mennyttä maista elämäänsä. Tässä ei toteudu mitään elämäntapahtumien peräkkäistä järjestystä, kuten aikaisemassa "elämän filmissä", vaan ihminen seisoo maisen elämänsä "maalauksen" edessä. Hänen maisen olemisensa ydin, kaikki mikä oli tärkeää, asiat jotka muodostivat hänen maisen tiensä valon ja pimeyden, näyttäytyvät nyt kuin eräänlaisen kokonaistaideteoksen muotoutumana. Valo-olennon läsnäollessa sielusta tulee paljon voimakkaammassa määrin myötätunteva ja oivaltava. Sen, mikä edellisessä elämän taaksepäinkatsomisessa kulki ohi kuin virtana, näyttäytyy nyt sielulle intensiivisemmin, kohdistetummin ja tietoisemmin. Koetusta ilosta tulee täällä vielä suurempi ilo, ja tuskasta tulee vielä syvempi tuska, syyllisyden tunne painaa ja hävettää ihmistä vielä enemmän, myötätunnosta toisia ihmisiä ja elollisia kohtaan tulee vielä rakkaudellisempi ja laajempi.

Saapuessaan Valon maailmaan vainajan sielu ymmärtää korkean valo-olennon kohtaamisen kautta perusteellisesti ja uudella tavalla omaa olemistaan. On kuitenkin niin, että kaikki ihmissielut eivät kestä korkean valo-olennon kaikentiedostavaa katsetta. Jotkut eivät koe itseään edes korkean olennon kohtaamisen arvoisiksi, vaan tuomitsevat itsensä ja jäävät häpeän- ja syyllisyydentunteen valtaan. He eivät pysty antamaan anteeksi itselleen oman elämänsä epäonnistumisia. Vaikka korkea valo-olento ohjaa ihmissielua voittamaan nämä varjot ja irrottautumaan niistä, niin kaikki sielut eivät pysty siihen. Niinpä he vievät nämä ratkaisemattomat asiat mukanaan myöhemmin seuraavaan uuteen inkarnaatioon.

Korkea valo-olento ei tuomitse ihmistä, vaan asettaa hänelle ainoastaan kysymyksiä elämänsä ratkaisevista tapahtumista, ja avaa ihmissielun silmät näkemään ja luo tietoisuuden perustan sille, mikä on välttämätöntä, jotta ihminen uudessa inkarnaatiossaan korjaa ja täydellistää olemustaan. Siten ihmissielu saa konkreettisia virikkeitä seuraavan inkarnaationsa rakentamiseen. Varsinainen valmistelutyö tämän hyväksi on tehtävä jo Valon maailmassa. Se merkitsee sielullis-henkistä itsekehitystyötä.

Omien tekojen seurausten kohtaaminen

Vainajan sielun koulutus alkaa Valon maailmassa sillä, että sielu kohtaa vielä kerran oman äskeisen elämäkertansa, tällä kertaa aivan uudesta perspektiivistä. Kaiken minkä ihminen on eläessään aiheuttanut muille ihmisille tai olennoille, iloa tai murhetta, onnea tai mielipahaa, hyvää tai tuskallista, hän kokee nyt Valon maailmassa omana kokemuksenaan. Tämä tarkoittaa sitä, että siitä minkä hän on maan päällä aiheuttanut muille, tulee nyt hänen omia kokemuksiaan. Niinpä hän nyt saa tunnistaa tekojensa ja tekemättä jättämisiensä vaikutukset ja seuraamukset kaikkiin kanssaluotuihin.

Jos vainaja on elinaikanaan tuntenut jotakuta ihmistä kohtaan esimerkiksi rakkaudettomuutta, negatiivisuutta tai kateutta taikka kohdellut jotakuta syrjien,  vääryydellä, itsekkyydellä tai tuhoamisenhaluisesti, hän joutuu nyt nyt itse kokemaan samanlaisia tuskan  tuntemuksia, joita hän on toisille aiheuttanut. Jos taas vainaja on elänyt rakastavasti, hän saa nyt kokea ne positiiviset, valoisat ja ilontäyteiset tunteet, joita on muille eri tilanteissa aiheuttanut. Joutuessaan tällä tavalla kokemaan oman elämänsä seuraamuksia, ihmissielu pystyy luomaan itsessään sisäisen toiveen täydentää sitä, mikä edellisessä elämässä jäi vajaaksi. Nämä toiveet muodostuvat vahvaksi impulssiksi palata uudelleen maan päälle tasaamaan ja täydentämään oman edellisen elämänsä  puutteita ja epätäydellisyyksiä. Toisaalta positiiviset, onnistuneet ja valoisat elämäntapahtumat kaipaavat jatkoa ja toimivat tienviittoina jatkokehitykselle. Näistä yksittäisistä kokemuksista rakentuu Valon maailmassa konkreettinen perusta sielun tulevalle inkarnaatiolle. 

Kaikkien vainajien sieluilla ei kuitenkaan ole voimaa tai rohkeutta kohdata itseään edellä kuvatuilla tavoilla. Jos sielu ei ole valmis kohtaamaan persoonallisuutensa tiettyjä puolia tai kaikkien tekojensa negatiivisia seurauksia, siitä seuraa, että näihin liittyvät ongelmat jäävät ratkaisematta. Nämä asiat jäävät siis sielun oman tietoisuuden ulkopuolelle, eikä sielu tässä vaiheessa kykene työstämään niitä eikä kehittymään niiltä osin. Niinpä astuessaan seuraavaan inkarnaatioon, sielu ottaa nämä "mustat möykyt" mukaansa ja ne aiheuttavat hänen elämäänsä vaikeuksia. Esimerkiksi jotkut himot ja pakkomielteet saattavat näin seurata sielua seuraavaankin inkarnaatioon.

Tässä vaiheessa vainajan sielun kokemukset riippuvat sielun henkilökohtaisesta kehitystasosta eli siitä henkisestä tietoisuudesta, jonka tämä oli inkarnaationsa aikana itselleen työstänyt. Tämä taas riippuu ihmisen henkilökohtaisista lahjakkuuksista ja henkisistä kyvyistä elämän aikana. Niinpä sielun kokemukset voivat toisessa ääripäässä olla valontäyteisiä ja ylitsevuotavan myönteisiä yhteenkuuluvuuden tunteita toisten henkisten olentojen ja hänen lähelleen kuuluneiden vainajien kanssa. Toisessa ääripäässä kokemukset voivat olla järkyttäviä, hyvin syvän yksinäisyyden ja eristyneisyyden kokemuksia. Näin sielu yhä selvemmin kokee ja tiedostaa, mitä hänen mennyt mainen elämänsä merkitsee koko henkiselle maailmalle.

Sielun kehittyminen Valon maailmassa

Mitä enemmän ihmissielu Valon maailmassa työstää, puhdistaa ja valaisee persoonallisuuttaan, sitä enemmän se kulkee eteenpäin henkisellä tiellä. Kuvaannollisesti sanoen, sielu irrottautuu askel askeleelta "vaatteistaan", joihin hänet maallisella vaelluksellaan oli puettu, ja jotka hänen elinaikanaan olivat muodostaneet hänen sisäisen elämänsä. Mitä enemmän hän oli maisessa elämässään tiedostanut henkisiä asioita, sitä tietoisemmin ja valveisemmin hän hahmottaa tätä Valon maailman kehitysprosessia.

Valon maailma on harmonioiden maailma, jossa ihmissielut saavat laajalti poistaa itsestään kaiken sen, mikä maan päällä erotti ihmisiä toisistaan. Tämä koskee niin uskonnollisia näkemyksiä kuin poliittisia tai aseenteellisia näkemyksiä - kaikkea sellaista, joista ihmiset ovat olleet keskenään eri mieltä. Valon maailmassa kehittyy sielujen välille ihanteiden yhteys sekä ymmärrys, myötätuntoisuus, sydämen avoimuus, suvaitsevaisuus ja pyyteetön rakkaus kaikkia muita valo-olentoja ja aineen maailman luotuja kohtaan. Kaikki maalliset uskonnot sulautuvat yhteen ja muodostavat kaikkien tietoisuuden perustan. Valon maailmassa sieluille selviävät myös kaikki olemassaolon alkulait. 

Tutevan inkarnaation suunnittelu

Viimeisessä vaiheessa sielu alkaa opastajiensa kanssa suunnitella seuraavaa inkarnaatiotaan. Tällöin sielun on valittava, mitä ”läksyjä” sen pitäisi oppia seuraavassa elämässään, jotta voisi korjata edellisen elämänsä virheitä ja kehittyä korkeammalle tasolle. Valon maailmassa sielu saa nähtäväkseen erilaisia elämänpolkuja ja kehoja eri puolilla Maapalloa – ikään kuin se katselisi elokuvia, joissa sielu itse esittää erilaisia rooleja. Näistä sielu sitten tekee oman valintansa. Tämä on mahdollista, koska kaikki entiset ja tulevat elämät ovat tallennettuina Kaikkeuden Tietoisuuden ”arkistossa”, jossa voi aikamatkailla taaksepäin ja eteenpäin.

Valon maailman olentojen hierarkia

Me tässä aineellisessa mailmassa nykyisessä inkarnaatiossamme elävät ihmiset muodostamme hierarkisen kokonaisuuden niiden ihmissielujen kanssa, jotka ovat siirtyneet hengen maailman puolelle. Me kuljemme jatkuvasti eteenpäin ja ylöspän erilaisten olemisten ja tietoisuuden asteiden kautta. Yhdessä me vaikutamme siihen, mitä maailmamme on ja millainen siitä tulee.

Joidenkin gnostilaisten suuntausten mukaan suojelusenkeli on itse asiassa sielun taivaallinen kaksospuolikas ("syzygos"), joka sielun inkarnoiduttua aineelleiseen kehoon, on jäänyt Valon maailman puolelle tehtävänään opastaa inkarnoitunutta sielua maallisella vaelluksella.

Joissakin ajatusmalleissa taas tätä suojelusenkeliä kutsutaan sielun ylemmäksi osaksi tai ylemmäksi Itseksi. 

Monissa suuntauksissa inkarnoituneella sielulla uskotaan Valon maailmassa olevan useitakin opastajia. Esimerkiksi monien aikaisemmin kuolleiden läheisten sielujen uskotaan opastavan ja tukevan maan päällä eläviä. Myös joidenkin korkeampien enkeli- ja valo-olentojen uskotaan tarvittaessa opastavan maan päällä eläviä.

Valo-olentojen toiminnasta

Valon maailman olennot eivät ilmene aikaisemman maallisen hahmonsa näköisinä vaan ovat vapautuneita aineellisista henkilökohtaisista piirteistään. Pikemminkin valo-olennot ovat tietoisuuden keskittyminä, jotka vaikuttavat valoisilta ja läpinkuultavilta. Siitä huolimatta vainajien sielut tunnistavat muut maallisessa elämässään tuntemansa sielut helposti, koska kaikkien sisäinen olemus ilmentää jotakin leimaa-antavaa ja heihin itseensä kuuluvaa. He ovat olemukseltaan hyvin liikkuvia ja reagoivat nopeasti yhteiseen sanattomaan kommunikointiin telepaattisesti. Olennot voivat sukeltautua esiin kuin tyhjästä, toimia välittömästi ja tehokkaasti ja vetäytyvät taas pois yhtä nopeasti.

Valo-olennot tahtovat auttaa toisiaan sekä maan päällä eläviä tuttujaan. Olennoilla on valmius toimia aktiivisesti ja vaikuttaa kuin ylitsevuotava voima, jonka avulla he voivat kevyesti liikkua eri tietoisuudentilojen ja tehtäväkenttien välillä. Maan ihmiset siis voivat ja saavat pyytää valo-olennoilta apua. Ei ole välttämätöntä, että avun pyytäjä on tuntenut auttajiaan elinaikanaan. On myös mahdollista kohdata valo-olentoja meditaation aikana. Ihmisten ja valo-olentojen yhteistyö voi aikaa myöten johtaa siihen, että muodostuu luja "tiimi", joka toimii ja työskentelee käsi kädessä jonkin toimintapiirin hyväksi.

Valo-olennot kokevat riemulliseksi täyttymykseksi, jos ihmiset ottavat heidät mukaan johonkin yhteiseen tekemiseen, johon he voivat tuoda voimalliset ja tervehdyttävät kykynsä. Valo-olennoista voi tulla ihmisten lämpimiä hengenystäviä, joiden kanssa voi työskennellä uudella yhteisötietoisuudella edistäen ja auttaen maailmankehitystä.

Yhdestä sielusta kaiken ykseyteen

Kun ihmissielu monen jälleensyntymän tuloksena on työstänyt valo-olemustaan riittävästi, hänen valoruumiinsa aineksista jää jäljelle vain tiivistynyt ydin, hänen sielullisuutensa olennaisin osa, joka odottaa käyttöönottoaan seuraavissa inkarnaatioissa.

Sitä ennen sielu kokee laajentuvansa yhä laajemmalle ja laajemmalle henkiseen kosmokseen. Hänestä tulee yhä suurempi ja suurempi, kunnes hän on omaksunut kosmisen äärettömyyden mittasuhteet. Hänestä itsestään tulee nyt universumi, hän ympäröi nyt koko henkisen kaikkeuden. Samanaikaisesti koko kosmos kääntyy äkkiä hänen oman olemuksensa sisään, niin että hän pystyy käsittämään ja havaitsemaan sen täysin omassa laajentuneessa olemuksessaan. Hän katsoo ikään kuin maahan, kaikkiin planeettoihin, koko kosmiseen tilaan, joka on hänen olemuksensa sisällä. Hänestä itsestään on tullut maailman "ulkopuoli", ja maailmasta on tullut hänen sisätilansa. Hänen oman olemuksensa ytimestä tulee nyt henkinen universumi, josta taas tulee hänen oma sisäisyytensä. Tämä on tuskin sanoin kuvailtavissa oleva prosessi. Kun sitä seuraa sisäisesti, se asettaa järisyttävällä tavalla päälaelleen inkarnoituneen ihmisen käsitys- ja kokemiskyvyn.

Aluksi saa vaikutelman, kuin oma olemus pakenisi, haihtuisi ja katoaisi kosmokseen. Meditaaatiossa voi kuitenkin sisäisesti harjoitella tätä laajentumisen ja ympärikääntymisen tietä. Sen mukana voittaa itsensä kadottamisen pelon. Sielu on nyt henki henkien joukossa. Hän astuu puhtaan henkisyyden alueelle, jota perinteisesti on kutsuttu nimellä "taivas". Tällä alueella hän kohtaa toiset sielut samalla tavalla laajentuneina kuin hän itsekin on. He läpäisevät toisensa ja toimivat yhdessä meidän maailmamme kehitykseksi hyväksi.